WT97 - 3. kesäkuuta 1997

3. kesäkuuta 1997

Aamulla suihkun toiminnan selvittämiseen tarvittiin molempien kaikki aivosolut. Sähköisesti toimivan vedensekoittimen pääkatkaisin oli sijoitettu kylpyhuoneen ulkopuolelle irrallisen vaatekaapin taakse. Nerokas sijainti! Turha lienee mainita, että suihkusta tuli vain jääkylmää tai tulikuumaa vettä, että eipä siitä säätimestä isoa iloa ollut. Puhdistautumisen jälkeen päästiin Jussin suuresti ihailemalle liikenneympyrälle, jossa sisäkaistaa ajettiin vastapäivään ja ulkokaistaa myötäpäivään. Varsin eksoottinen kokemus muutenkin vasemmanpuoleisen liikenteen seassa. Ongelmitta sieltä kuitenkin ulos pujoteltiin ja matka lauttasatamaan Kennacraigiin saattoi alkaa. Siellä laitettaisiin auto laivaan ja seilattaisiin Islayn saarelle. Pituutta reissulla tuli n. 120 mailia, ja tien mutkaisuuden sekä mäkisyyden vuoksi alkoi jo näyttää siltä, että taidetaan myöhästyä laivan lähdöstä. Varsinkin kun ei lippujakaan lautalle oltu ostettu valmiiksi. Mutta erinomainen onnemme jatkui. Yhtäkkiä vain tienvarsipusikosta keskellä asumatonta seutua putkahti näkyviin laivalaituri jossa lautta seisoi vielä paikallaan. Viisi minuuttia oli lähtöön aikaa. Käytiin pikaisesti ostamassa liput, auto laivaan ja portti kiinni. Laiva lähti samantien. Merimatka kesti n. 2 tuntia, jonka aikana katseltiin auringon kilossa hohtavaa merta sekä Islayn ja Juran saaria.


(vas.) Loch Ness. Reissun kylmin päivä n. 19 °C, siksipä villapaita on paikallaan.
(oik.) Loch Ness Monster Centre, Drumnadrochit. Jokaisen turistin pakollinen pysähdyspaikka, jos sattuu seutukunnalla liikkumaan. Yleisöä tuntui riittävän, kuvassa yksi päästään sekaisin mennyt.

Ajallaan Port Askaigiin rantauduttuamme ja ensimmäisenä laivasta ulosajavina lähdimme etsimään saaren tislaamoja. Heti sataman läheisyydestä vain muutaman mailin päästä löytyikin Caol Ila ja Bunnahabhain. Saareen tutustumista jatkettiin länsiosan suuntaan. Tiet olivat vielä solakampia kuin mantereen kapeat ajoradat ja oman lisänsä antoivat keskellä tietä vaeltavat moni-kymmenpäiset lehmälaumat Tietojemme mukaan länsiosassa sijaitsivat Bruichladdichin tislaamo ja siitä hieman eteenpäin Port Charlotten kylä. Siellä piti olla saaren paras kalaravintola No olihan se siellä, mutta parhaaseen paikalliseen ta-paan, lounasaika oli juuri päättynyt ja kokki lähtenyt kotiin. Se siitä kalaruoasta Samaa vauhtia ajeltiin sitten läntisimpään kärkeen Rhinns Pointiin Portnahavenin kylään. Pikkuisen kalasataman poukamassa uiskenteli hyljettä muistuttava otus, joka pääsi mukaan matkavalokuviin.
Ilta alkoi jo lähestyä ja oli aika etsiä yöpymispaikka Ensimmäisen kerran ei hotelleissa tuntunut olevan parille matkustajalle tilaa. Hyvällä tuurilla tästäkin selvittiin ja neljäs hotelli Hotel Bowmore otti meidät huostaansa. Tunnelmaa ei häirinnyt mitenkään sellainen pieni yksityiskohta, että huoneen ovesta puuttui toimiva lukko ja ovea ei saanut siten ollenkaan lukittua. Reput nurkkaan ja hotellin baariin maltaita maistelemaan.


(vas.) Loch Ness Monster Centre, Drumnadrochit. Nessie on niin yksinäisen oloinen. Ehkä hieman myös vihainen. Huomaa - suu agressiivisesti auki.
(oik.) Castle Urquhart, Strone Point, Loch Ness. Urquhartin linna on ollut yli 200 vuotta rauniona. Rauta-ajasta asti on tällä paikalla ollut linnake. Dunbarin taistelun jälkeen v. 1296 Edward I laajensi linnaketta. Skotlantilaiset nousivat William Wallacen johdolla Englantia vastaan ja Andrew Moray joukkoineen valtasi Urquhartin miehittäjiltä. Edward I löi skotit uudelleen massiivisen armeijansa avulla. Urquhartin päällikkö Forbes joukkoineen puolusti linnaketta kuolemaansa asti. Taistelua seurasi läheisellä kukkulalla linnasta ulos salakuljetettu ja raskaana oleva Forbesin vaimo, ennenkuin pakeni Irlantiin.

Talon isäntä olikin varsinainen viskiasiantuntija ja kaivoi kellaristaan meille reissun hienoimmat valikoimat. Sieltä löytyi muunmuassa upein viski jota olen koskaan maistanut - Laphroaig 1977.
Jaloja juomia maistellessa eräs asiakkaista kertoi tositapahtuman amerikkalaisista turisteista, jotka olivat kolme vuotta sitten baarissa vierailleet. Koko baarin muu asiakas­kunta hiljeni jutun ajaksi, vaikka kaikki olivat sen taatusti jo monta kertaa kuulleet. Tapahtuma oli vain niin järkyttävä, että sen aikana ei saanut kertojaa häiritä. Juttu kertoi kahdesta amerikkalaismiehestä, jotka olivat tilanneet parasta viskiä mitä talosta löytyy. Tässä vaiheessa kaikki kuulijat hymisivät tarkkaavaisina ja nyökkäilivät ”kyllä”, näin todella tapahtui". Mutta sitten toinen miehistä oli vaatinut jäitä samaan lasiin. Heti kertojan sanottua tämän, koko kuulijakunta räjähti halveksien nauruun - voiko näin sivistymätöntä ja moukkamaista ihmistä ollakaan. Meitä huvitti yhtä paljon ihmisten antautuminen jo moneen kertaan kuultuun juttuun kuin amerikkalaisten kardinaalimunauskin.
Muutamien maistiaisten jälkeen alkoi jalka kuitenkin ulko­-ovelle vetää, ja niinpä suuntasimme lähellä sijaitsevaan maineikkaaseen Whisky-ravintolaan. Mainostihan se peräti julkaisussa, jonka olin Suomessa käsiini saanut, yli 400 erilaisen viskin kokoelmaansa.
Hotellia etsiessämme huomasimme ravintolan komean katumainoksen ja jo silloin päätimme, että tuollahan täytyy ilman muuta vierailla. Olihan niitä viskejä siellä, mutta kaikki olivat Islayn omien tislaamojen tuotteita. Vuosikerrat ja tynnyrinumerot vain vaihtuivat. Täytyihän sitä kuitenkin jotain erikoista kokeilla. Hyllyiltä löytyi 19 vuotta vanhaa Lagavulin Duthies ja 50 vuotta vanhaa Bowmorea. Hintaakin ryypyille tuli pyöreät 350 markkaa, joten valinta tuntui oikealta, olihan ryyppyjen kokokin 2,5 cl. Maistelutuloksista löytyy arvostelu.
Jonkin aikaa istuskeltuamme ja pintin bitteriä juotuamme siirryimme seuraavaan pubiin - Harbour Inniin. Siellä tiskiin nojatessamme tutustuttiin vanhaan skotlantilaiseen herraan, joka innostui muistiinpanoistamme ja maistelutestistämme niin paljon, että kutsui kotiinsakin vierailulle. Juttua riitti ja kellokin oli yli puolenyön ennenkuin palattiin hotelliimme. Oman baarin ja bitterin kautta sitten koisimaan.
Kokoelma karttui 13 eri merkillä, joista voi sanoa myös, että ne olivat reissun ehdotonta huippua. Matka jatkuu .... Maistettu 13+16+15+8+13 = 65 merkkiä.


Tässä se meidän linna­hotellimme on jossain tien A82 varrella. Kuten Jussin ilmeestä näkee majapaikka ei vielä var­mistunut tällä kyselyllä. Puitteet olisivat kyllä olleet sopivat niin hyvin muuten menneeseen matkaan. Linna oli niin iso, ettei se sopinut edes kahteen valokuvaan.


3.6.1997 Ti. Oban, Kennacraig, Isle of Islay

Kello 7.30 nousimme ja totesimme aurinkoisen sään jatkuvan. Suunnistin suihkuun ja ohjeiden mukaisesti säädin ensin lämpötilan ja sitten paineen, ja vielä onnistui suihku hämmästyttämään kokeneen matkailijan. Suihkusta kuului kurahdus, mutta tippaakaan vettä ei tullut. Suorittelin erilaisia säätöjä ja loppujen lopuksi päätin suorittaa pesun lavoaarissa. Usutin Tapsan suihkuun ja mielenkiinnosta seisoskelin suihkuhuoneen ovella ja katselin onnistuuko Tapsa herättämään suihkua henkiin. Vilkaisin huoneen puolelle ja huomasin punaisen nappulan, joka oli sijoitettu seinän ja vaatekaapin väliin. Tapsan sulkiessa suihkukomeron ovea painoin nappia ja Tapsa riemastui kun luuli löytäneensä rajakatkaisijan sillä suihkusta tuli kuin tulikin vettä. Napsautin toisen kerran kytkintä ja vedentulo loppui kuin seinään. Tapsa renkutti ovea ihmeissään joten sanoin: "Tulepa katsomaan mitä täältä löytyi ja mistä". Päivittelimme skottien kekseliäisyyttä ja otimme aamutoimet uusiksi.


(vas.) Fort William, Inverness-shire. Majoituspaikaksi muutettu vanha Glenlochyn tislaamorakennus River Neviksen rantamaisemissa.
(oik.) Fort William, Inverness-shire. Tästä ei ole pitkä matka Skotlannin korkeimmalle huipulle (ja Englannin myös). Vaikka et voi nähdä Ben Nevistä, voit sen tästä kuvasta hyvin kuvitella. Upea vuori, 4406 jalkaa.

Aamupala oli sama vanha B&E paitsi tässä oli mukana viipale veripalttua, jonka minä söin, mutta Tapsa ei edes suostunut maistamaan. Tien päälle selviydyimme 9.15 ja lautta Islayhin lähti kello 13.15. Kartan mukaan ajomatka on kohtuullinen, joten käytettävissä oleva 4 tuntia piti kaiken järjen mukaan riittää. Tie oli kuitenkin niin kapea ja mutkainen, että ajonopeus jäi reilusti alle 50 km/h.
Tapsalta loppui usko ja toivo ja toden totta rupesikin näyt­tämään siltä ettei ole mitään mahdollisuutta keritä lautalla. Juohevasti otimme käyttöön kakkossuunnitelman, jonka mukaan olimmekin menossa Campbeltowniin ja sinne ei ollut mitään kiirettä. Pidimmekin muutaman tauon ja bongasimme Obanin tislaamon, josta ostimme hienot "hopeiset" viskimukit.
Ajellessamme huomasin liikennemerkin, jossa oli laivan kuva ja kaksi autoa ruumassa. Kun kerroin havainnostani Tapsalle ja arvelin sen tarkoittavan meidän lautta, kertoi Tapsa tästä rannikolta lähtevän useita lauttoja eripuo­lille saaristoa. Hetkisen kulut­tua näimme niemen no­kassa isohkon laivan kita auki. Paikka oli Kennacraig, jossa pienen terminaalin lisäksi ei ollut mitään muuta.
Pysäköin auton parkkipaikalla ja ryntäsimme terminaaliin lipun ostoon, Tapsa aloitti kaupanteon ja minä menin takaisin autolle. Kysyin laivaa lastaavilta miehiltä miten ajaisin ajokkimme laivaan, Aikansa selostettuaan, kuinka minun pitäisi kiertää terminaali ja ajaa kaistaa numero 4, hän ilmeisesti huomasi minun ilmeestä että tuolle tollolle ei kannata paljon selitellä ja niin hän viittasi, että aja suoraan parkkipaikalta laivaan.


(vas.) Nevis Bank Hotel, Fort William, Inverness-shire PH33 6BY, Belford Road. Nestling in the foothills of Ben Nevis yet only 10 rains walk from the town centre. This Best Western Hotel has been tastefully modernised.
(oik.) A828 -tien maisemia. Katse sulautuneena Loch Linnhen suuntaan. Matkalla Kennacraigiin ei kiire vaivaa

Tapsa tulikin juuri lippujen kanssa ja suoritti matkasel­vityksen. Kun ajoimme sisälle, laivan kita suljettiin. Kiipesimme yläkannen baariin bitterille katselemaan kuinka laiva irtosi laiturista kellon ollessa 13.15. Tuopin ääressä olimme hiukan epätietoista siitä, olimmeko ostaneet liput Islaylle vai laivaan, joka menisi jonnekin muualle.
Epäselvästä kuulutuksesta päättelimme, että Islaylle ollaan menossa ja siinä yhdessä kiittelimme satumaista tuuriamme. Saaressa olimme noin 15.00 ja heti alkuun bongasimme Caol Ilan, Bunnahabhainin ja Bruichladdichin tislaamot. Saaren kärjessä oli ravintola, josta olimme lukeneet, että siellä on todella hyvä merenherkuista valmistettu ruoka. Päätimme pysähtyä ruokailemaan. Kokki oli kuitenkin kuulemma lopettanut siltä päivältä ja tyttö toivotti meidät tervetulleeksi seuraavana päivänä. Kerroimme olevamme Suomesta ja ettei me täällä ihan joka päivä käydä, mutta tyttö pysyi kannassaan ettei tänään ruokaa löydy. Jotenka ajoimme Bowmoren kylään. Pysähdyimme ensimmäisen hotellin luona ja Tapsa kävi kysymässä huonetta, mutta oli kuulemma aivan täyttä. Mietimme, että olisikohan ollut viisasta ensin hankkia majoitus ja vasta sitten bongailla tislaamoja. Mutta koska emme ole tavallisia turisteja, oli siis toimintajärjestyksemme aivan oikea siitäkin huolimatta, että kahdesta seuraavasta hotellista saimme pakit. Tapsa käski ajamaan Port Elleniin,mutta koska minulla oli vahva tunne siitä, että Bowmoresta löytyisi majoitus, niin heitin vielä yhden kiepin alueella, jossa olimme jo käyneet. Olin jo ajelemassa Port Elleniin päin kun huomasimme hiukka kallellaan olevan talon, jonka seinässä luki komeasti Bowmore Hotel. Tapsa meni kysäisemään ja minä odottelin autossa. Aikaa vierähti melkoinen tovi ja arvelin sen merkitsevän hyvää ja niinpä hetken kuluttua tuli Tapsa kadulle ja vinkkasi minut sisälle. Ronttasimme tavarat huoneeseen ja poislähtiessä huomasimme ettei huoneen lukko toiminut. Eihän koskaan saarissa ole rikoksia tapahtunut, eikä mitään ole tarvinnut lukossa pitää. Otimme kuitenkin varmuuden vuoksi liput ja rahat mukaan kun menimme alas syömään.


(vas.) A816 -tien maisemia. Taustalla sinertää Firth of Lorn. Mukit on Obanista ostettu ja lautta odottaa autoamme kärsivällisesti.
(oik.) Nyt yksi matkamme pääkohteista on lähempänä kuin uskoisikaan. Caledonian MacBrayne hoitaa pojat Isle of Islaylle. Ainoa reisussamme käytetty julkinen liikenneväline, joka kulki aikataulussa.

Lähtö Kennacraig klo.13.00
Perillä Port Askaig klo. 15.00
Laiva ms Isle of Arran.

Respan tyttö valmisti meille herkulliset kana-annokset sillä aikaa kun joimme bitterit ja katselimme huolestuneena viskihyllyä, jossa oli vain muutama pullo ja vain yksi (Laphroaig 1977) jota emme olleet maistaneet.
Syötyämme tilasimme Laphroaig 1977:t ja kuin tyhjästä syöksähti puhelias hotellin omistaja kyselemään "kuka tilasi", "miksi tilasi", "mistä päin olette" ja "miksi olette täällä". Salaman nopeasti ukko myös katosi ilmaantuakseen hetken päästä uudestaan kantaen mukanaan mallasviskipulloja. Ukko juoksi useamman kiepin, ja kohta oli eteemme ilmaantunut runsas 10 pulloa mallasta. Sillä aikaa kun ukko selitti, kuinka hän ei koskaan ole juonut viskiä "AI", mutta tykkää haistella niitä "AI" ja kuinka hän omissa haisteluissaan "AI" oli päätynyt, että Bowmore Darkest oli paras ja "AI" jne... Noukimme ne viskit pois, joita olimme jo tähän mennessä maistaneet.
Maistelimme jäljelle jääneet viskit ja alkuperäisestä sopimuksesta poiketen, jonka mukaan emme pistä viskejä paremmuusjärjestykseen, molemmat kirjoittivat Laphroaig 1977 kohdalle "parasta mitä olimme koskaan juoneet".
Ukko kävi vähän väliä kysymässä joko olimme maistaneet Darkestia ja riemu oli suuri kun totuutta hiukka muuttaen kerroimme sen ollen "parasta".
Baariin tuli kaksi paikallista vanhaa miestä ja hotelli-isäntämme ryntäsi riemuissaan kertomaan keitä me olimme ja kuinka olimme valinneet hänen parhaaksi haistamansa viskin kaikista parhaaksi tuosta pullomäärästä. Toinen miehistä kertoi ääni väristen ja selvästi järkyttyneenä, kuinka hän oli 3 vuotta sitten nähnyt, kuinka amerikkalaiset turistit olivat laittaneet lasin täyteen jäitä ja sitten kaataneet päälle Laphroaigia. Voitteko uskoa kysyi mies monta kertaa, ja kyllähän me uskottiin. Yhdessä naureskeltiin jenkkien tietämättömyydelle, vaikkei naurun aihetta kukaan ääneen sanonutkaan.


(vas.) Sound of Juraa ylitetään ja taustalla näkyy saari, jossa tehdään eräitä maailman parhaita viskejä.
(oik.) Port Askaig, Isle of Islay. Suuri satamakaupunki otti meidät avosylin vastaan. Tunnelma tiivistyy ja suu alkaa jo hiljalleen napsaa.

Hotellin isäntä kutsui meidät huomenissa Port Ellenissä sijaitsevaan toiseen hotelliinsa maistelemaan lisää viskejä. Siellä kuulemma on tosi isot valikoimat. Lähdimme ulos jaloittelemaan ja viereisellä kadulla oli baari, jossa kyltin mukaan oli tarjolla yli 400 erilaista mallasviskiä. Menimme sisälle ja tutkailtuamme pullorivejä totesimme, että pikkuisen on huijauksen makua, sillä valikoima koostui vain Islayn tislaamon tuotteista. Saarellahan on tislaamoja vain kahdeksan. Maistoimme Bowmore 50 v. (25 £/2,5 cl) ja Lagavulin Duthies 1978(15£/2,5c1)ja bitterit päälle. Juomat toki oli hyviä, joskin hinta / laatusuhde oli hiukka vinossa.
Poistuimme etsimään viihtyisämpää paikkaa ja sellainen löytyi seuraavalta poikkikadulta. Sisällä oli vain paikallista väkeä ja hyllyssä ei ollut yhtään viskiä, jota emme olleet maistaneet aikaisemmin. Otimme bitterit ja eräs vanha skotti tuli juttelemaan. Ukko tiesi Suomesta tosi paljon ja oli henkeen ja vereen skotti. Juttu luisti mukavasti ja jutusteluun osallistui muitakin ihmisiä kun ukko kävi kertoilemassa keitä me olimme. Vanha skotti halusi välttämättä tarjota viskit, joten otimme yhdet moukut bitteri kyydillä, jonka jälkeen halasimme ukon joka vielä toivotti meidät huomenissa terve­tulleeksi kotiinsa.
Hipsimme hotellille ja otimme vielä yhdet bitterit. Huoneessa söimme hiukan iltapalaa ilman juotavaa ja koska olimme hieman hiprakassa päätimme, että huomenna kirjoitetaan päiväkirja. Kellokin oli jo 01.15 joten rupesimme nukkumaan. Tätä päiväkirjaa kirjoitan nyt Port Askaigin satamassa bitterilasi vieressä ja odottelemme laivan saapumista. Tiistain ajomatka oli noin 160 mailia.


(vas.) Sound of Islay. Beinn an Oir 785 m sekä Beinn a Chaolais 734 m huiput Juran saarella. Islayn puolella huippu Suomesta.
(oik.) Matka ensimmäiselle saaren tislaamolle on alkanut. Tien päässä odottaa Caol Ila. Taustalla sininen Sound of Islay ja kukkulainen Jura

Häkeltyminen

Viskisiepon kauppareissulla tarttui mukaan mm. muutama kotimaisen pienpanimon tuote. Tässä nyt vielä mitään niin ihmeellistä tietenkään, mutta kassan luona sattui kummia.

Kassaneiti otti pullon käteen ja kysyi: "Saako tämän laittaa lappeelleen?".

Siis mitä? Tässä vaiheessa Viskisieppo häkeltyi ihan oikeasti. Ihanko oikeasti kassa kysyi tuota? Loistavaa! Suomesta löytyy asiakaspalvelua vielä, ja on mahdollista saada olut kaupasta kotiin sekoittumattomana (jos siis kyseisessä versiossa on esim. sakkaa mukana). Niin, tämä siis tietysti jos ei sitten itse kaada sitä olutta kassissa ylösalaisin... mutta se enää kuulukaan asiakaspalvelun piikkiin.

Ardbeg ja Aura maistissa #3

Viskisieppo päätti olla maistissa pitkästä aikaa. Tauko tekee hyvää tuon kirjan kanssa näpertäessä. Nyt pikaisessa maistissa oli Ardbeg 10 Y (L8, jos se jotain nyt edes kiinnostaa) ja tuttu kotimainen Auran sinihomejuusto. Ihan se perusversio ilman kultaisia sädekehiä.

Ei paha, tosin Ardbeg vaati kunnon tujauksen vettä. Raakana Iso-A peitti juuston aromit ja jylläsi alkoholilla yli, mutta laimennettuna lähelle 30% vahvuutta (arvio), makuelämys oli jo ihan mukava. Tämä on varmasti taas niitä mielipiteitä jakava yhdistelmä, mutta eipähän sitä tiedä jos ei maista. Ja jos on pahaa niin ainahan voi sitten ottaa pelkää juustoa...tai viskiä. Toisenkin.

WT97 - 2. kesäkuuta 1997

2. kesäkuuta 1997

Ihan ensimmäiseksi on mainittava aamuherätys. Silmät aukaistuani näin Jussin keskellä lattiaa täysin hämmentyneenä. "Tapsa hei, et voi uskoa, mutta tuolla pesuhuoneessa on toimiva suihku ja sieltä tulee jopa lämmintä vettä." No sehän ihanuus piti heti kokeilla ja todeksi havaita - näin oli. Kyllä elämä on ihmeitä täynnä.
"Ravitsevan ja monipuolisen" aamupalan jälkeen lähdettiin taas distillery-jahtiin. Taivas näytti kuitenkin ensi kerran sen verran pilviseltä, että ajattelin josko sateenvarjon hankkiminen osoittautuisi viisaaksi sijoitukseksi tulevaisuuteen. Glenfiddichin tislaamon kaupassa olin tällaisen tyylikkään varjon edellisen päivän vierailulla jo havainnut. Aukioloaika oli sen verran myöhäinen, että aikaa tappaaksemme tutustuimme lähellä olevan Balvenie-linnan raunioihin. Komea hökötys kaiken kaikkiaan.


(vas.) Näissä puupytyissä tapahtuu käyminen (n. 36-72 h) ja täältä tavara siirtyy sitten tislaukseen.
(oik.) Cardhun tislaamo. Lasikuisti on todennäköisesti uudempi kuin päärakennus. Mutta nojata kestää molemmat pömpelit.

Sen verran hitaasti aika kuitenkin kului, että sateenvarjo jäi ostamatta ja auton keula suunnattiin kohti uusia seikkailuja. Aikanaan vastaan putkahti Glen Grantin tislaamo. Siellä sitten saatiinkin henkilökohtainen opas, joka juurta jaksain selvitti tislaamon toiminnan ja eroavaisuuden muihin tislaamoihin. Eräänä yksityiskohtana jäi mieleen, että koko vuoden tuotanto on 5,5 miljoonaa litraa ja tehdasta ajaa vain kaksi henkilöä. Oppaita on 16 henkilöä. Tislaamoon liittyi vielä komea puistikko, joka käytiin myös läpi kävelemässä. Olihan sen perustanut Major Grant, jonka harrastuksena oli puutarhanhoito. Kasveja oli tuotu eripuolilta maailmaa, eniten Afrikasta, ja ne oli istutettu varsin tyylikkäästi ympäri isoa puistoaluetta. Tehtaan maistiaiset nautittiin sitä varten erityisesti sisustetussa huoneessa. Kaksistaan istuttiin viihtyisässä huoneessa mukavissa laiskanlinnoissa tehtaan parasta viskiä aromilasista nautiskellen ja katseltiin elokuvaesitystä Major Grantin elämänvaiheista. Mukava muisto skotlantilaisesta tavasta hoitaa tuote-esittelyä.
Reissua jatkettiin ja huomattiin, että matkamuistoista puuttui kivi Spey-joen pohjasta. Olimmehan tällaisen jo eilen Livet­ joen pohjasta ottaneet ja olihan se suotavaa, että samanlaisen mat­kamuiston ottaisimme myös Speyn pohjasta, ennenkuin jättäisim­me alueen.
Siten lähdimme Spey-joen vartta ajelemaan ja sopivaa rantautu-mispaikkaa etsimään. Se, lähinnä metsäau-totietä muistuttava kapea kulku-ura, jota ajelimme, vei meidät kaikkialle muualle paitsi joen rantaan. Uskollisesti kuitenkin jokea seuraten jouduimme varmaan korkeimmalle paikalle reissussamme ja loppujen lopuksi päädyimme Pohjanmeren rantaan. Joki loppui, meri alkoi ja kivi puuttui edelleen kokoelmista.
Onneksi paikasta löytyi hyvin varustettu kunnon golf-kenttä klubitaloineen, joten lohdutusjuomaksi saatiin kuivaan kurkkuumme pintti bitteriä. Sitten ei muuta kuin ajettiin takaisin lähtöpaikkaamme ja sieltä raivokkaasti takiaispensaiden sekä savipohjaisen rantatöyrään poikki kirkasvetisen Speyn helmaan ja kivet taskuun.
Tästä eteenpäin alkoivatkin tehokkaimmat kilometrit. Muutaman hassun mailin matkalla saimme bongattua viisi tislaamoa.


(vas.) Jotkut sanovat, että Dufftown on viskin Mekka. Näkymä pääkadulta sivukadulle näyttää, että kaupunki ei ole suuren suuri.
(oik.) Näkymä pääkadulta ydinkeskustaan. Dufftownin kuuluisa kellotorni, jonka takana sijaitsi hotellimme. Tornin kohdalla kadun toisella puolella on viskikauppa, josta ostimme tuliaisia.

Vauhti vei sitten Invernessin kautta Loch Nessin rantatielle, jossa tutustuttiin pakolliseen hirviökauppaan ja Urquhartin linnan raunioihin. Ruohoisalla töyräällä katseltiin alas Loc Nessin aaltoihin ja kauempaa ja kauempana siintävää vastarantaa. Yhtäkkiä ilmestyi järven päälle suihkuhävittäjä tekemään kiemuroitaan ja silmukoitaan. Tuijoteltiin sitä mielenkiinnolla ja meinattiin, että tämähän sattui hienosti, kun RAF antaa meille vielä ilmaisen lentonäytöksenkin. Paras osa näytöksessä oli, kun mukaan tuli vielä toinenkin kone ja ne olivat taistelevinaan keskenään, kunnes meinasivat törmätä toisiinsa. Ainakin meidän mielestä menivät niin läheltä toisiaan, ettei se voinut olla tarkoitus. Pelästyivät kai itsekin, kun katosivat samantien jonnekin kai selittelemään tekosiaan. Mikäpä sen hienompaa, kun antaa silminnäkijän lausuntoa illan BBC:n uutisissa. Tiedä vaikka olisi kaverit Suomessa nähneet. Heh heh.
Komeassa linnarauniossa viivyttiin jonkin aikaa ennenkuin jatkettiin matkaa ja alettiin etsiä seuraavaa majoituspaikkaa. Olin jo alkumatkasta Jussille jutellut, että yksi yö yritetään majoittautua oikein kunnon vanhaan skottilaiseen linnaan. Maistellaan viskejä takkatulen ääressä ja katsellaan kun metriset halot muuttuvat tuhkaksi. Sepä olisi mukavaa se. Ensimmäinen varteenotettava mandollisuus löytyikin helposti. Suureen vanhaan linnaan tehty hotelli sijaitsi aivan ajoreittimme varrella. Käytiin varoiksi kyselemässä vapaita huoneita ja niitähän oli. Onneksi livree-pukuinen hovimestari muisti myös mainita hinnan - 2500 mk/yö/nuppi. Jussi pisti silmät killiin ja päästi vihellyksen, joka kyllä ilmaisi selvästi, että poikien niukka matkakassa ei sallinut tämän tason yöpymistä. Hovimestarin kivikasvot vääntyivät yllättäen hienoiseen hymyyn ja näimme ehkä yhden matkan suurimmista ihmeistä - asiakkaalle virnistelevän huippuhotellin hovimestarin.
Taas maisemat vaihtelivat auton ikkunoissa ja olimme jo onnellisesti unohtaneet turhat haaveemme. Komeaa vuoristosolaa aikamme ajettuamme saavuimme Fort Williamiin. Lepopaikkamme Nevis Bank Hotel oli aivan kelpo paikka, baarin viskivalikoima osoittautui vain varsin vaatimattomaksi ja surullisen pieneksi. Iltakävely kaupungilla osoitti, että täällä emme paljon maistelutestien lajivalikoimaa lisää. Sen verran poikettiin kuitenkin paikalliseen pubiin, että onnistuttiin kuulemaan elävää kansanmusiikkia viskin nauttimisen lomassa. Reipasta ja hyvin esitettyä pelimannimeininkiä. Palattiin omaan hotelliin ja otettiin yömoukut sekä siirryttiin koisimaan. Matka jatkuu ...
Maistettu 13+16+15+8 = 52 merkkiä.


(vas.) Dufftownin maailmankuulu ravintola. Joko sinä olet kuullut tästä ?
(oik.) Fife Arms Hotel, Dufftown, Speyside. Oman hotellimme baaritiski ja meitä iloisesti palvellut myyjätär, jonka ei tarvinnut hävetä omaa viskivalikoimaansa. Tässä paikassa oli erittäin kodikas tunnelma.


2.6.1997 Ma. Spey Bay, Loch Ness, Fort William

Ihmeiden aika ei ole ohi, suihkusta tuli lämmintä vettä. Herätin Tapsan iloisin mielin suihkuun kello 8.15. Aamupala oli jälleen mitäs muuta kuin pekonia ja munia. Ilma tänä aamuna on hiukka viileämpi ja pilvinen, lämpötila ehkä noin 18°C. Bongailimme muutaman tislaamon ja Glen Grantin tislaamolla saimme yksilöllisen opastuksen. Naukkasimme pienet mallas Grantit hienossa hämärässä huoneessa samalla kun seinällä pyöri historiikkifilmi Majurin elämästä. Tutustuimme myös majuri Grantin hienoon puutarhaan. Tarkoitus on tänään lähteä kohti Islayta, koska aika alkaa käydä vähiin, eli on jo pikku kiire.
Huomasimme kuitenkin, ettei meillä ole muistokiveä Spey joesta. Heitimme autolla kiepin, ja ajelimme Speyn syrjää pitkin etsien hyvää kivenhakupaikkaa. Tie, jota ajelimme, oli käsittämättömän kapea, mutkainen ja mäkinen. Aika ajoin näimme joen, muttei ollut mitään mandollisuutta päästä rantaan. Joten ajoimme Pohjanmeren rannikolle, aina Spey Bayhin asti. Otimme muistokivet merenrannasta ja joimme bitterit golfkentän baarissa.
Hotellin seinillä oli historiallisia kuvia ja vanhoja golf- ja perhokalastustarvikkeita, joita tutkimme mielenkiinnolla. Tapsa kertoili golfista ja sen historiasta ja minä perhokalastuksesta. Joten sivullisesta olisi varmaan tuntunut että onpa pojilla ristiriitaiset jutut.
No, joka tapauksessa Speyn kivi puuttui yhä, joten lähdimme ajelemaan toista jokivartta takaisin päin. Löysimme tosi monta tislaamon, ja eräällä levähdyspaikalla Tapsa meni läpi ryteiköiden ja ohdakkeiden Speyn rantaan ja toi tullessaan kaksi kiveä.


(vas.) Tämä paikka on nähty ja uudet haasteet kutsuvat. Tätä hotellia voi suositella muillekin Whisky Trailin kulkijoille. Varsinkin kun täältä löytyy yksi ylämaan toimivista suihkuista.
(oik.) Dufftown. Tässä tuliaiskauppamme, jossa sai maistiaiset itseä kiinnostavista juomista. Kellotorni jää heti kuvan oikealle puolelle.

Nyt voitiin hyvillä mielin lähteä kohti Islayta. Loch Nessiltä yritimme löytää sopivaa uimapaikkaa, mutta rannat olivat niin jyrkkiä ja ilma hiukka viileä, joten Nessissä uiminen jäi haaveeksi. Virallisella hirviömuseolla pysähdyttiin ja tutkittiin turistimyymälät. Mitään ostettavaa ei löytynyt eikä kaljankaan aika vielä ollut joten jatkoimme matkaa.
Seuraava py­sähdys oli Urquhartin raunio-linna. Linna kierret­tiin yhdessä japanilaistu­ristien kanssa. Tapsaa jär­kytti linnan uumenissa oleva pieni vankityrmä. Panin merkille että, Tapsan ajatusmaailma näyttää olevan kovin epäinhimillinen, sillä tällainen inhimillinen vuosituhansia kestänyt toisten ihmisten kiusaaminen ja kiduttaminen järkyttää noin kovasti. Arvelinkin, että ensiyönä Tapsa näkee vankityrmästä painajaisia.

Matkaa jatkettiin alas Loch Nessin länsirantaa ja matkan aikana suunnitelmia muuteltiin varttitunnin välein siten, että välillä oltiin menossa Obaniin ja välillä Fort Williamiin. Uusi suunnitelmien muutos tuli, kun huomasimme tien vieressä erällä kukkulalla olevan linna hotellin. Tapsa sanoi, että "ensiyö nukutaan tuolla" ja minä kurvasin kohti linnaa. Kapeata puistotietä ajaessamme keskustelimme siitä, että onko tämä nyt varmasti meidän tasomme mukainen Hotelli. Tapsa sanoi tämän olevan juuri oikea paikka meille ja arveli, että "tämä on niin hieno paikka, ettei kysytä edes hintaa, kysyttyään vain onko vapaita huoneita. Minä arvelin Hotellin hintatasoksi sellaista, että "tämän yön jälkeen matkakassa on niin tyhjä, ettei päästä enää takaisin Suomeen".
Linnan pihalla seisoi letkassa kymmenkunta autoa. Isoja Mersuja, joissa ei ollut mitään tyyppimerkintää muutama iso Bemari ja Bentley. Pysäköimme Ford Fiestamme letkan päähän ja minä vielä sanoin: "Eiköhän lähdetä pois". Tapsa sanoi: "Eikös mitä" ja menimme ryhdikkäästi sisälle. Isossa eteisaulassa oli vastassa tyylikäs nuorehko ja kohtelias hovimestari ja salin puolella näkyi liikkuvan livreepukuisia tarjoilijoita.


(vas.) Balvenie linnan rauniot. Odotellessamme Glenfiddichin kaupan aukeamista tutustuimme linnaan. Valkoinen hahmo ovella ei ole linnan kummitus vaan Jussi.
(oik.) Speyside, Rothes. Majuri Grant harrasti puutarhanhoitoa. Silloin on tietysti hyvä omistaa sellainen. Tässä sen sisäänkäynti. Olipa ukolla melko homma.

Toivotimme hyvää iltaa ja Tapsa kysyi vapaita huoneita. Hovimestari ilmoitti sellaisen löytyvän ja ammattitaitoisesti meidät arvioituaan ilmoitti hyvin kohteliaasti hinnaksi £305. Pienen päässälaskun tuloksena ( n.2500 mk/lärvi ) vetäisin silmäni kieroon ja vihelsin pitkän "hyyn". Jäykästä koulutuksesta huolimatta hovimestari purskahti nauruun ja Tapsa tinki periaatteistaan hinnan suhteen ja kysyi "eikö löydy yhtään halvempaa huonetta". Hovimestari ilmoitti hyvin kohteliaasti, että oli jo tarjonnut meille hotellin halvimman huoneen. Kiitimme ja toivotimme hyvää illan jatkoa ja poistuimme pihalle ottamaan linnasta muutama kuvan.
Ajellessamme kohti Fort Williamia keskustelimme ja naureskelimme meidän "linna hotelli yöpymistämme". Ajettaessa Fort Williamin keskustaa kohti oli skotit rakentaneet kaksi kiertoympyrää peräkkäin. Tottuneesti ja pahaa aavistamatta ajoimme sisälle ensimmäiseen ympyrään ja kyllä kalsaripyykki oli lähellä, kun sisimmällä kaistalle tuli vastaan autoja. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että minä ajoin väärin, ja koukkasinkin seuraavasta liittymästä ulos. Ajoimme pitkän kiepin pikkukatuja ja palasimme sisääntulotielle ja otimme huoneen Nevis Bank Hotellista. Syötiin maukas iltapala ja lähdimme kaupungille kävelemään. Seisoskelimme pitkään kaksoiskiertoympyrän vieressä ja katselimme kuinka siinä pitää ajaa. Arvelimme kaista-maalareiden olleen kännissä koska ensimmäisen ympyrän uloin kaista kiersi myötäpäivään ja sisäkaista vastapäivään. Vastaan tulevasta liikenteestä oli kyllä pieni varoituskilpi, joka meiltä oli jäänyt huomaamatta, kun ajoimme ympyrään. Kaistoittamalla ympyrät toisin olisi tästäkin ryppäästä saatu aivan normaalit ympyrät.
Poikkesimme baariin, jossa kaksi nuorta poikaa soittivat viululla ja haitarilla kelttiläistä musiikkia ja hyvin soittivatkin. Otimme vain kolme viskipaukkua, koska muita maistamattomia singlejä ei siellä sitten ollutkaan.
Omasta hotellista löytyi viisi viskimerkkiä, joita emme olleet maistaneet. Otimme illan päätteeksi oluet ja totesimme viskimaistiaiset tämän päivän osalta vähäiseksi. Tuopin ääressä teimme loppulomalle suunnitelmaa ja laskeskelimme yövyttyjä ja yövyttäviä öitä. Laskutavasta riippuen saimme 7 tai 8 yötä, kunnes meille valkeni, että tänään onkin maanantai eikä tiistai, niin kuin molemmat olivat olettaneet. Tämän toteamuksen jälkeen kiire Islaylle loppui, mutta koska olimme jo täällä, päätimme huomenna suunnistaa saarelle. Kirjoittelemme hotellihuoneessa näitä juttuja ja kello on nyt 12.45. Tämän päivän ajomatka oli 180 mailia. Hyvää yötä.


(vas.) Majurin puutarhan perällä oli afrikkalaista viidakkokylää muistuttava rakennelma majoineen ja siltoineen.
(oik.) Tyypillinen pikkutie, kapea mutta hyväkuntoinen. Tässä ollaan matkalla kiven hakuun River Speyn pohjasta.

WT97 - 1.kesäkuuta 1997

1. kesäkuuta 1997

Aamulla poistuttiin Garth-hotellista. Oltiin muuten ainoat asukkaat koko perheyrityksessä. Kuten kaikki tietävät, hyvin suunniteltuun matkaan kuuluu tietenkin valmis reittisuunnitelma. Meillähän ei sellaista ollut, joten ei muuta kuin matkaan. River Spey sai toimia matkaoppaanamme. Aamuaurinko helotti, elämä hymyili ja kanin raadot pomputtivat muuten tasaisesti etenevää autoamme. River Spey näytti kauneimmat puolensa ja joen sivua kulkeva reitti suorastaan vaati pysähtymään. Lepopaikan valinta ei tuottanut vaikeuksia - hieno joen mutkan rauhallinen poukama aamuauringon kilossa. Rantakivillä istuen todettiin, että juuri tämän vuoksi olimme täällä. Uisga Beathe - elämän vesi -virtasi edessämme. Suoritimme rituaalisen kasvojen pesun River Speyssä.

(vas.) A95 -tien satoa. Näitä yöllä liiskautuneita veijareita riitti pitkin matkaa, siltikään eivät taida olla uhanalainen laji.
(oik.) River Spey. Ajoittain tuli joki näkyviin. Kulkihan tie samansuuntaisena välillä lähempänä välillä kauempana rantaa.

Mutkittelevaa tietä jatkaen löysimme ensimmäisen Spey-alueen tislaamon Glenfarclasin. Päivän pujottelut pitkin mutkikkaita ja kapeita teitä upeiden Highlandin kukkuloiden välissä veivät meidät monien tislaamojen luokse. Mieleenpainuvimpana ehkä se aito legendaarinen Glenlivet. Joen varrelle pysähdyttiin nauttimaan myös matkaeväitämme. Ympäristö oli ehkä herkistävin kaikista lepopaikoistamme -vanha kivinen kaarisilta, vuolaasti virtaava kapea joki, jonka ylle rehevät lehtipuut kaartuivat, solisi jalkojemme juuressa. Lienee turha mainita rituaalista kasvojen pesua River Livetissä hyvän lounaan jälkeen. Matkamuistoksi mukaan tarttui myös kivenpalanen joen pohjasta. Kaunis päivä ja kiireetön aikataulu lisäsi reissun tunnelmaa.
Matkan varrella käytiin pienissä, historiaa pursuavissa kylissä, jotka olisivat jääneet huomaamatta, jos olisi sattunut yskäisemään väärään aikaan. Kaikenkaikkiaan siihen mennessä nähdyistä tislaamoista parhaan kuvan antoi itsestään Glenfiddich. Ja asiaa ei mitenkään huonontanut reissun ensimmäisenä iltana nauttimamme Glenfiddichin 1973 pullotettu Single Barrel (#15.4). Loistava viski.

(vas.) Länsiranta.
(oik). Itäranta

Muutaman tislaamon ja risteyskohdan arvonnan jälkeen ajauduimme Dufftownin kylään. Paikalliseen tislaamoon tutustumisen jälkeen (Glenfiddich) jatkoimme matkaa tulevaan yöpymispaikkaan Keithiin. Perille saavuttuamme ei voinut tehdä kuin yhden johtopäätöksen näkemästään - hyi hitto olipa luotaantyöntävä kiviyhteisö. Kuollut ja kuopattu. Ei muuta kuin täysikäännös ja takaisin Dufftowniin. Perillä majoituspaikaksi löytyi heti Fife Arms -hotelli. Samantien syötiin myöhäinen lounas ja lähdettiin tutustumaan kaupunkiin.
Layout oli kahden 500 m pitkän kadun muodostama risti. Ristin keskustassa sijaitsi aito ja ainutlaatuinen viskimyymälä ja alanharrastajien hyvin tuntema kellotorni. Valikoiman runsaus oli suorastaan häkellyttäviä. Aikamme hyllyjä tutkittuamme, maistiaisia siemailtuamme ja myyjän ahkerasti opastamana ostimme ensimmäiset viralliset kotiintuomiset. Keskustasta löytyi myös maailman suosituin Glenfiddich viskiravintola (pubin oman mainoksen mukaan). Jos oli kaikki aikaisemmat kokemukset nostaneet tämän merkin yhdeksi huippujen joukkoon, niin tässä kuppilassa yritettiin kaikin tavoin tämä arvostus tuhota. Hyi hittolainen.
No, ei aikaakaan kun palattiin oman hotellin hoiviin. Siellä eri viskejä napatessa ja välillä bitteriä maistellessa tuli kiinnitettyä huomiota naapuripöydässä majailevaan yksinäiseen tyttöseen. Osasi näet kääriä sätkän yhdellä kädellä ilman konetta siihen malliin, että olisi jätkäpoikakin ollut kateellinen. Kuulumiset kyseltiin puolin ja toisin. Tyttö oli tullut Saksasta jo neljättä kertaa Skotlantia kiertelemään. Oli kummastellut jonkin aikaa käyttämäämme kieltä, jota ei pystynyt mitenkään tunnistamaan. Onneksi myös skotit ovat keksineet valomerkin. Matka jatkuu ....
Maistettu 13+16+15 merkkiä.


1.6.1997 Su. River Spey, River Livet, Keith, Dufftown

Aamu aukesi aurinkoisena ja taistelu suihkun kanssa oli "Waterloo", sillä suihku voitti. Kaikenlaisista säädöistä huolimatta suihkusta tuli vain kylmää vettä. Ehkä skottien suihkut ovat tarkoitettu toimimaan näin ja me vain omaa hölmöyttämme kuvittelemme, että suihkun pitäisi olla toisenlainen. Aamupala oli kuitenkin voitto, sillä otimme vatsamme täytteeksi pekonia, munia, paahtoleipää ja marmeladia ynnä kahvia ja teetä. Kun irvistelin kahvin kanssa niin Tapsa ehdotti siirtymistä teehen, koska se on ihan hyvää. Periaatteessa olisin jo valmis vaihtamaan, mutta jos noihin suihkuihin tottuu, niin miksipä ei sitten näihin kahveisiin. Laskua maksaessamme totesimme, että taas "tyypillinen Skotlannin ilma" johon järkyttynyt hotellin isäntä yritti vakuuttaa, ettei tällaisia ilmoja ole ollut 100 vuoteen.
Minä otin ajovuoron ja totesimme, että on tarpeetonta molempien opetella tämä vasemmanpuoleinen liikenne, koska minulla oli jo runsaasti rutiinia ja mitään isompia virheitä ei ollut tullut.

(vas.) Kuten kylteistä näkyy, pojat ovat viskin sydänmailla. Kuski näyttää tislaamon, jonka pihaan yritämme seuraavaksi parkkeerata automme.
(oik.) River Livet. Kuten kaikki viskin ystävät tietävät on Glenlivet mainiota tavaraa. Eikä ihme, onhan joen vesi erittäin kirkasta ja raikkaan makuista.

Kasvojen aamupesu suoritettiin River Speyssä ja vesi oli lämpöisempää kuin suihkussa. Ryypyt raakaa Speytä otettiin kouralla ja oli helppo kuvitella sen viskin makua, joka tästä erinomaisesta vedestä syntyy.
Tänään kartta ja kohteet täsmäsivät erittäin hyvin, samoin tienvarsiopasteet tislaamoille olivat kiitettävästi näkösällä. Löysimme kaikki mitä etsittiin ja vähän enemmänkin. Matkailtiin ristiin rastiin ja joitain tienpätkiä ajeltiin jopa kahteen kertaan. River Livetillä syötiin eväitä ja Tapsan muumioitunut kakku, joka oli vielä ihan hyvä.
Pestiin kasvot ja maistettiin veden laatu ja maustoimme rantatörmän kepillisillä vettä, ettei 10 vuoden kuluttua River Speyn viskit eroaisi liikaa River Livetin viskeistä. Muistokivi otettiin Livetin pohjasta ja ajelimme Dufftowniin.
Kello oli "Pubit kiinni", joten päiväbitteri jäi juomatta ja jatkoimme tislaamojen bongausta. Ajeltiin Keithiin ja arvelimme, josko yövyttäisiin siellä. Paikka ei ollut ihmisasumiseen kelpaava, joten Keithin reissusta saldoksi jäi Strathislan - tislaamo, joka antaa sielun yliarvostetulle ja ylihinnoitetulle blended viskille Chivas Regal (no eihän se ihan huonoakaan ole). Tislaamo Glen Keith jäi sitten seuraavaan reissuun, koska sitä emme löytäneet.
Ajelimme takaisin Dufftowniin ja majoituimme Fife Arms Hotelliin. Hotelli on tähänastisista hotelleista paras, vessa toimii kurnuttamatta ja huone on tosi siisti. Odotan jännityksellä aamusuihkua.
Syötiin tuossa ravintolan puolella jotain itämaisittain laitettua kanaa, joka oli Tapsan mielestä hyvää. Minusta se oli hiukka merkillisen makuista.
Dufftownista löytyi viskikauppa, jossa oli mahtava valikoima erilaisia mallasviskejä. Maistiaisia saatiin useita ja rupesi jo tuntumaan,että kaikki on ihan hyviä. Eksoottisin kokemus oli Loc Dhu Black Whisky, joka oli siinä ja siinä oliko kysymyksessä viski ollenkaan. Juoma oli kypsytetty poltetussa tynnyrissä ja oli siksi maultaan varsin erikoinen sekä väriltään lähes musta. Ostimme pullot mieheen - minulle Glen Scotia ja Tapsalle Convalmore Conoisseur's Choicea. Molemmat loistojuomia kohtuuttomaan kohtuuhintaan.
Lähdimme kaupungille kävelemään ja löysimme pubin, jonka seinässä kyltti juhlallisesti tiedosti, että tämä pub on Glenfiddichin valtuuttama virallinen Pub. Menimme toiveikkaina sisälle ja pettymys oli melkoinen, sillä hyllyllä oli vain 4-5 pulloa mallasviskiä, joista yksi aivan tavallista Glenfiddichin pure malttia. Tilasimme viskipaukut ja baarin nainen sanoi "anteeksi" ja juoksi takahuoneeseen. Ihmettelimme ja odotimme ja nainen kävi muutaman kerran sanomassa, että "vielä pikku hetki, anteeksi" ja katosi taas. Sitten hän rohkeni ulos takahuoneessa ja kertoi "ettei tiennyt millä mitalla mallasviskiä annostellaan". Hetken päästä tuli mies, joka otti käteensä 2,5 cl mitan ja antoi meille viskit.

(vas.) River Livet. Jussi varmistaa sen, jonka silmät jo havaitsivat. Hyvää on - kyllä tästä pitäisi kelpo juomaa saada.
(oik.) Glenlivet tislaamo. Sunnuntaina oli tislaamo kiinni, joten vierailu jäi toiseen kertaan. Turpeenmaku ei tule viskiin etualan tyyppisestä kypsytystynnyristä.

Menimme ulos terassille maistelemaan ja ihmettelemään sitä mistä hyvästä tämä paikka oli saanut virallisen Glenfiddich valtuutuksen. Haimme vielä toiset moukut ja sama toistui, eli myyjä katosi. Tällä kertaa takahuoneessa tuli keittäjän näköinen iso nainen, joka varmalla kädellä otti 3,5 cl mitan ja mittasi tilaamamme viskit. Maksoimme juomat ja menimme ulos hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa, joskin yritimme naureskella tätä virallisuutta.
Palasimme hotelliimme ja hotellin baarissa viereisessä pöydässä istui isoperseinen tyttö (ei muuten ole yhtään rumasti sanottu vaan yksinkertaisesti se oli iso), joka selvästikin kuunteli meidän puheita päiväkirjaansa kirjoittaessaan. Uteliaisuus voitti ja tyttö kysyi "mistä päin olette kotoisin, kun hän ei tunnista kieltä". Kerrottiin mistä oltiin ja jutusteltaessa selvisi, että tyttö oli saksalainen ja patikkaretkellä jo neljättä kertaa Skotlannissa. Saksatar lähti nukkumaan ja kertoi pitävänsä huomenna vapaapäivän. Ihmettelenpä kovasti mitä hän aikoo huomenissa tehdä. Sillä tässä kaupungissa on vain kaksi katua á 500 m ristissä, ei juurikaan kauppoja, eikä paljon muutakaan. Ei muuta kuin "lykka till" tytölle.
Fife Arms hotellin baarista löytyi mukavat valikoimat ja illan saldoksi muodostui 15 eri Single Malttia. Tapsa tuli pikkuisen hönöihin ja minä pikku hiprakkaan. Olemme nyt hotellihuoneessamme ja syötiin tuossa pikkusen iltapalaa -leipää, juustoa ja kinkkua. Tapsa tuossa tuskaillee, kun ei meinaa millään irrota tekstiä päiväkirjaan. Kello on jo 00.15 joten on aika polttaa iltatupakka ja mennä nukkumaan.

(vas.) Tammitynnyrien valmistus on oma teollisuuden haaransa, vaikka vähänkäytettyjä Bourbon-pönttöjä paljon Amerikasta tuodaankin.
(oik.) Glenfiddichin viinapannuja. Melkein voi tuntea pehmeän maun suussaan kulkevan kohti kurkkua.